Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.
Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos — ja miksi sellaista edes epäillä — hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään. Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa, paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen ilmestyivät sanojen asemesta.
— Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese; sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita … ja jos … kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä! silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.
Lucia syleili äitiään ja itki.
Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai erämaan erakoista.
Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta; Don Ferrante ja Donna Prassede — sukunimi on tässäkin kohdin, kuten tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään: epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita useinkin on niin ja näin.
Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt. Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia; ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle, parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja sangen usein kaikki samalla kertaa.
Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä, olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei, että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken muun lisäksi oli hurskas nainen — sanalla sanoen niin paljon, että Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä perusteita toistamalla:
— Epäilemättä, epäilemättä!
Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti; hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala, että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta, minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä tiedon kardinaalille.