Kaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri, Italian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli tehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle siitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen toimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden käsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että tällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon alueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki tuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä selvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.

Veneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten silkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja siis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja ennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin turvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan aihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä Bortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä, epätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä seudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen tehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi yskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian serkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen silkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista Italian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä isännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon vanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt vastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies suositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin hyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen. Alussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman hajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä "Antonio", hän useinkaan ei vastannut.

Vähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle sävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko hänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö. Päällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi haluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui Milanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don Gonzalo Fernandez di Cordovalle.

Eipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää, miksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli lähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:

— Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein itsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois oikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista, mitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina seikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään varmuuden takeita.

Mutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että tämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen tapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön käskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän katsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli kyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli eri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.

Älköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi persoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan; ei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon osoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka Renzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta, minkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että hän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä pakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi sallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli Hannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä asioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon asioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt, se johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo nuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja näkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden tapahtumien yhteyteen.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia. Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen, joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä asianomaisille on välttämätöntä.

Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman, Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus, joka kaikin mokomin tahtoi — tämänkin olemme sanoneet — sulkea pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se tarvitsi jotain syytä — sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti sotisivat vastoin oikeutta — oli selittänyt puoltavansa sitä oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt, että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.