— Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin hyödyttää.
— Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni…
— Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.
— Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt … äiti…
— Lucian äiti, sanoi Agnese.
— Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen puoleen. — Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette minulle hyvää tulemalla tänne … luokseni … tähän taloon. Olkaa tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.
— No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee kiittää Teitä…
Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan: — Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.
— Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi
Nimittämätön.
— Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.