Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan. Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään — hän katseli ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla" kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja. Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.
Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää, hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita, metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan, mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä, -muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita, terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen, koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla, sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla. Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.
Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri. Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.
Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen. Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä, kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle, toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne oli päättänyt yöpyä.
Ilta alkoi jo pimetä.
Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt yksinäisyydestä.
Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.
— Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?
Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.
Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä nimeltä.
— Renzo! … virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.