— Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen tällaisena.
Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta, joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta, vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle. Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä viimeiset jäähyväissanat:
— Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.
Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:
— Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.
Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.
— Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet; niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!
Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.
Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi. Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun. Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta, vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties — mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus — heidän äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada kuolla rauhassa!
Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien, puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset, vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.