VIIDES LUKU.
Isä Cristoforo pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Hän oli tuskin luonut katseensa naisiin, kun aivan selvästi huomasi, etteivät hänen aavistuksensa olleet häntä pettäneet. Hänen äänessään oli sellainen kysymyksen levottomuus, joka odottaa surullista vastausta. Hän kohotti partaansa, tehden kevyen päänliikkeen ja sanoi:
— No miten ovat asiat?
Lucia vastasi purskahtamalla itkuun. Äiti alkoi pyytää anteeksi, että oli uskaltanut… Mutta munkki lähestyi, istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle ja keskeytti kaikki anteeksipyynnöt virkkaen Lucialle:
— Rauhoittukaa, tyttöparka!… Ja te, hän sitten sanoi Agneselle, kertokaa minulle, mitä on tapahtunut.
Kunnon vaimon kertoessa tuota surullista tapausta niin hyvin kuin osasi, munkin kasvojen väri vaihteli moneen kertaan; milloin hän nosti katseensa taivasta kohti, milloin polki jalallaan. Kun kertomus oli lopussa, hän peitti kasvonsa ja huudahti:
— Taivaan Jumala! Kuinka pitkälle…
Mutta hän ei päättänyt lausettaan, vaan kääntyi uudelleen naisten puoleen:
— Ystäväparkani, hän sanoi, Jumala on teitä koetellut, Lucia raukka!
— Ettehän meitä hylkää, isä? tämä sanoi nyyhkyttäen.