— Mutta korkeasti kunnioitettu isä Cristoforo, tuollaisine periaatteinenne te käännätte maailman nurin. Ilman miekkasille vaatimusta, ilman kepinlyöntejä! Hyvästi kaikki kunniantunto! Jokainen jätkä olisi vapaa rangaistuksesta. Onneksi oletuksenne on mahdoton!
— No, herra tohtori, huudahti äkkiä Don Rodrigo, joka yhä koetti siirtää pois kiistelyn kahdelta ensimäiseltä väittelijältä; nytpä on teidän vuoronne, teidän, joka olette omanne perustelemaan kaikkien asiat. Saammepa nähdä, millä tavoin tässä kohdin osaatte tukea isä Cristoforon perusteita.
— Totisesti, sanoi tohtori, heiluttaen haarukkaa ilmassa ja kääntyen munkin puoleen, totisesti en ymmärrä, miten isä Cristoforo, joka samalla on mallikelpoinen luostariveli ja maailmanmies, ei ole ajatellut, että hänen periaatteensa, joka on hyvä, oivallinen ja painava saarnatuolista julistettuna, ei ole minkäänarvoinen, sanottakoon se täydellä kunnioituksella, ritarillisuutta koskevassa väittelyssä. Mutta isä tietää paremmin kuin minä, että jokainen seikka on hyvä oikealla paikallaan, ja luulen hänen tällä kertaa pilan muodossa tahtoneen päästä pulmasta lausua tuomiopäätöstä.
Mitä olisikaan saattanut vastata näin vanhasta ja samalla alati uudesta viisaudesta ammennettuun järkeilyyn? Ei mitään; ja näin menetteli munkki.
Mutta Don Rodrigo tahtoi keskeyttää tämän asian ja otti sentähden puheeksi toisen.
— Kuulkaahan, hän virkkoi, huhutaan Milanossa tehtävän sovitusyrityksiä.
Lukija tietää, että tuona vuonna taisteltiin Mantovan herttuakunnan perimisestä. Vincenzo Gonzagan kuoltua, joka ei ollut jättänyt miehisiä perillisiä, mainittu herttuakunta oli joutunut Nevers'in herttuan, Gonzagan lähimmän sukulaisen haltuun. Ludvik XIII, eli oikeammin kardinaali Richelieu, kannatti suosikkiaan ja kansalaistunutta ranskalaista Nevers'in herttuata. Filip IV, tai oikeammin kreivi Olivares, yleisesti mainittu kreivi-herttuaksi, ei puolestaan kannattanut häntä vastikään mainittujen syiden nojalla, ja oli julistanut sodan häntä vastaan. Mutta kun tämä herttuakunta oli keisarikunnan läänitysmaa, molemmat puolueet koettivat kaikenlaisilla juonilla, kehoituksilla ja uhkauksilla vaikuttaa keisari Ferdinand II:seen; edellinen puolue yrittäen taivuttaa häntä myöntämään läänitysoikeudet uudelle herttualle, jälkimäinen koettaen saada keisaria tuota oikeutta kieltämään, jopa karkoittamaan hänet herttuakunnasta.
— Olenpa taipuvainen uskomaan, virkkoi kreivi Attilio, että tämä asia voidaan rauhallisesti sovittaa. Minulla on erityiset osviittani.
— Sitä en luule, herra kreivi, sitä en luule, pormestari keskeytti. Minä, vaikka elänkin täällä syrjässä, kuitenkin tunnen hieman maailman menoa; nähkääs, espanjalainen linnanherra, joka hyvyytensä vaikutuksesta minullekin suo hieman hyvää, ja joka on erään kreivi-herttuan suosikin poika ja siis tuntee kaiken, mikä tapahtuu…
— Ja minulla taas, herraseni, on tilaisuus joka päivä Milanossa puhua vallan toisenlaisten henkilöiden kanssa. Ja tiedän luotettavasta lähteestä, että paavi, joka ennen kaikkea harrastaa rauhaa, on tehnyt ehdoituksia…