— Tietysti on myöhään, joka suhteessa. Tiedättekö, että olen sairas?
— Se on kovin ikävää!
— Epäilemättä olette kuulleet puhuttavan, että olen sairas; enkä tiedä, milloin saan ruveta liikkumaan ulkona… Mutta miksi olette tuonut mukaanne tuon … tuon nuorukaisen?
— Muuten vaan, herra pastori. Seuran vuoksi.
— No niin. Entä sitten?
— Tässä olisi kaksikymmentä viisi vallan uutta hopearahaa, sellaisia, joissa on hevosen selässä istuvan pyhän Ambrosiuksen kuva, sanoi Tonio ottaen esiin taskustaan pienen mytyn.
— Vai niin, virkkoi Don Abbondio. Hän pani jälleen lasit nenälle, otti mytyn, kääri sen auki, otti esiin hopearahat, käänteli niitä moneen kertaan, laski ne ja huomasi ne moitteettomiksi.
— Nyt kaiketi herra pastori antaa minulle takaisin Teklani kaulakoristeen?
— Aivan oikein, kuului Don Abbondion vastaus. Hän meni kaapin luo, otti avaimen taskustaan, katseli ympärilleen, ikäänkuin pitääkseen katselijat matkan päässä, avasi kaappilaatikon toisen ovenpuoliskon, peitti ruumiillaan tämän ahtaan aukon ja pisti siihen sisälle päänsä katsellakseen ja käden ottaakseen esille pantti-esineen. Otettuaan sen ulos kaapista, hän sulki tämän, aukaisi pienen mytyn ja sanoi: — Oletteko nyt tyytyväinen? kääri sen jälleen paperiin ja antoi Toniolle.
— Olkaa nyt niin hyvä, virkkoi tämä, ja pankaa vähän mustaa valkealle.