Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli ja jota hän ei saisi menettää.
Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän: "No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."
Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä askeleita parnassia kohden.
Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.
Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.
Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta. Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista, ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti sanomattomasti ihastuksissaan.
Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he tulivat ystäviksi.
Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan; ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen uskolliselle sydämelle.
Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä: rakastunut, todella rakastunut — siihen ei Mariuksen ymmärrys ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille rajattomampaa kunnioitusta.
Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden esineen kadulla — se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista tyttäristä — loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta, puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.