Mutta tämä oli nykyjään niin eriskummallinen. Hän ei todellakaan ollut oma itsensä, sillä paitsi Mordtmannia oli jotakin muuta tullut lisäksi. Hänen levoton aavistuksensa oli muuttunut varmuudeksi, ja tämä varmuus täytti hänen tuskalla, jota hän häpesi ja koki hillitä. Venni-rouva ei näet enää voinut epäillä, että taas oli synnyttävä lapsen.
XI.
Muutamaan päivään ei Venni-rouva ollut nähnyt Mordtmannia. Eräänä puolipäivänä kulki tämä sivutse tehtaalta tullessaan, mutta Venni vetäytyi pois ikkunasta ja piiloutui.
Suhde Mordtmanniin oli jäänyt vähän takapajulle; Vennin ajatukset eivät nyt työskennelleet muun kuin sen kanssa, mitä hänelle tapahtuva oli: että hän vielä kerran oli tuleva äidiksi.
Abrahamin maailmaan tultua, oli Venni kauan halunnut hänelle sisarta. Mutta vuosien kuluessa oli hän heittänyt tämän toivon; ja nyt olivat hänen ajatuksensa lapsista ja lasten kasvatuksesta tulleet sellaisiksi, että hän tunsi itsensä onnelliseksi, että hänen vaan oli yhdestä vastattava.
Ei miehensäkään tulisi iloiseksi, siitä tiedon saatuansa; sen voi rouva edeltä päin tietää.
Mutta kaikkein vaikeammaksi kävi tuo hänelle itselle — varsin tuskauttavaksi tuli ajatus hänen itsensä ja Mordtmannin välisestä suhteesta. Hän punastui häpeästä joka kerta kuin mietti iltaa, jolloin viimeksi olivat olleet yhdessä.
Mordtmann oli suudellut häntä ja sanonut, että Venni oli ainoastaan hänen; ja Venni itse, mitä oli hän tehnyt? ja mitä tekisi?
Eihän hän voinut elää yksinään kaikessa tässä —; minkä tai kenen valitsisi? Mikä tapahtuva oli, sen täytyi tapahtua — ja sitten?
Hän istuutui iltahämärässä sohvaan, kiellettyänsä palvelustytön laskemasta ketään sisälle, ei edes Mordtmannia. Hän oli tuntenut olevansa epätoivoon joutumaisillaan ja alkoi äkisti pelätä järkeänsä. Nyt tahtoi hän kokea tehdä tiliä itsensä kanssa nähdäkseen missä asemassa oli.