"Useampia kaupunkeja", sanoi apulais-opettaja ylhäältä opettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen oli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän opetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu käyttänyt kuin rehtori.
Kuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä kunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas lomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä siinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet tulivat mustetta täyteen.
Kun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: "Hyvä Jumala! Kuka on turmellut kynäni?" — vastasi koko luokka varsin vakavasti ja yksiäänisesti: "Aalbom!"
Tiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan toisiansa.
Apulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita, musteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.
"Useampia kaupunkeja" — sitten siunata mutisi hän Aalbomia — "useampia kaupunkeja, useampia!"
Muuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli viimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet koskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi kuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa todistekirjaansa.
Nuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan näyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai eikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista tehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.
Ainoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli karttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä. Kuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä istuvien panna karttakirjansa kiinni.
Tavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään. Läksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja kerran koulussa.