Kaunis hän myöskin oli ja varsin ihmetyttävän nuori.
Kun ei Mordtmann mielestään nyt enää ehkä kauan tulisi oleskelemaan kaupungissa, päätti hän usein käydä rouva Venniä tervehtimässä; jos hänen täytyisi luopua tehdaspuuhasta, tahtoi hän kumminkin hyväkseen käyttää huvituksia, joita tässä ikävässä kaupungissa voi olla hänelle tarjona.
Mutta kun hän päivemmällä meni klubiin, jossa söi päivällistä, tuli paksu Jörgen Kruse hänen luokseen keskellä katua, puristi hänen kättänsä ja sanoi: "Kiitoksia, herra Mordtmann, paljon kiitoksia eilisestä! Te löylytitte oikein tuntuvasti noita oppineita herroja; oli kuin itse olisin lausunut sanat, jotka rouva Löfdal sanoi alkeiskoulun pojista. Katsokaapa vaan minun Marttiani! Hän oli toden totta yhtä kelpo poika kuin moni muu pienempänä, säästi kupariroponsa ja autti höystemyymälässä. Mutta nyt — hän on, Herra minua armahtakoon, lähes 16-vuotias — nyt kun tuo latinalainen oppi on häneen mennyt, nyt on hän tullut niin tyhmäksi, ett'en uskaltaisi jättää, puotia hänen haltuunsa puoleksi tunniksikaan — niin, sitä paitsi hän ei tahtoisi seisoakaan siellä. Tuohon latinaan en paljo luota, ja ell'ei hänen äitinsä sitä tahtoisi, ottaisin hänet koulusta huomispäivänä."
Mikael Mordtmann ei ensinkään tietänyt, mitä olisi vastannut; ja kun edempänä kadulla apulais-opettaja Aalbom kulki sivutse hyräillen, tahtomatta nähdä häntä, ymmärsi hän sen paljoa paremmin.
Mutta ei ainoastaan paksu Jörgen tuosta puhunut, vaan useat varakkaista pikkukauppiaista esittivät enemmän tai vähemmän julkisesti, että, hänen esiytymisensä, professorin kemuissa oli ollut heidän mielensä mukainen.
Ja vihdoin ymmärsi hän, että nuo kemut olivat olleet jonkinlainen juhla kaikille näille ihmisille, jotka usein olivat kuulleet, ett'eivät mitään tietäneet eivätkä mitään muuta ymmärtäneet kuin koota rahoja, juhla siitä syystä, että henkilö latinaa oppineiden omasta piiristä kääntyi noita korkeita, pöyhkeitä herroja vastustamaan.
"Never mind", ajatteli Mordtmann, joll'eivät mitään muuta tahdo, niin kernaasti minun puolestani. Pääoma oli pääasia, ja siinä suhteessa ei hän suuria voinut odottaa virkamiehiltä ja koulu-opettajilta; jos hän voi toteuttaa aikeensa ja päästä masentavasta pa'osta, — ei hän suinkaan säästäisi mitään vaivoja.
Hän kävi sen vuoksi kaksinkertaisella innolla ympäri ja puhui fosforihappoisesti mustissa konttooreissa, ja hänestä pidettiin paljon; mutta kun tultiin pääkohtaan, itse osakkeiden kirjoittamiseen, kohtasi hän aina ylipääsemättömän esteen, lujan loukkauskiven, — professorin.
Niin kauan kuin professori Löfdal pysyi etäällä yrityksestä, pysähtyi kaikki paljaaseen puheeseen. Hän oli kuitenkin ainoa, joka ymmärsi asian. Oppinut hän oli, rikas hän oli, ja ell'ei hän tahtonut ottaa yritykseen osaa, oli kai asiassa sentäänkin jokin kipeä kohta, vaikka se näyttikin loistavalta.
"Antaa professori Löfdalin ensin kirjoittaa nimensä, kyllä minä sitte yhdyn ja monta muuta", sanoi Jörgen Kruse.