Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren miehen kanssa.
Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla, jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi suuremmaksi.
Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen suhteensa mieheensä ja vieraaseen.
Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut, mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka tähän asti oli heidän välillään vallinnut.
Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja Aalbomista Abrahamilta itseltä — tämä kertoi seikan silmät lattiaan luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan — otti äiti hänet syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"
Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.
Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan ja pelottavan toista.
Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä vakavimmissa asioissa.
Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi, että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset uskoivat.
Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan uskovainen, kuten muut.