Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla; hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.
Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen: hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella, että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän kärsinyt niin sanomattoman paljon.
Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana, silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän haapuili tuskallisena pimeydessä.
Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen parantumiseen päin tapahtuneen.
Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku
Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.
"Pikku Marius — kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano ett'et jätä minua — sano!"
"Monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur",
vastasi pikku Marius.
"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä, mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä äidin? Sano — eikö totta, sinä tunnet minut?"
"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter", alkoi pikku Marius.