Lapsia ja täysikasvuisia virtasi koulupihalle; kiltit pojat kävivät siivosti vanhempaansa rinnalla todistus taitettuna kädessä, toiset menivät rakennuksen taaksi, repivät rikki ja tallasivat todistuksensa; muutamat syöksyivät pois kirkuen ja intiaanien tavoin hyppien; mutta nuo neljä mustaa hännnystakkia kävivät opettajaryhmän takana juomaan lasin viiniä rehtorin salissa.
Abraham meni kotio isänsä kanssa. Professori Löfdal oli liikutettu. Rinnakkain poikansa kanssa käydessä sanoi hän tälle: "Sinä olet ollut kelpo poika, Abraham, ja siitä näen, että koetat oikaista sitä, mikä ei ollut oikein sinulta; ja siitä emme tämän jälkeen puhu. Minä annan myöskin rehtorille viittauksen, ett'ei hän enää koske asiaan."
Abraham syöksyi huoneisin huutaen: "Mamma! Mamma! minusta tuli sekundus, luokan toinen mies!"
Venni-rouva tuli juosten häntä vastaan, ilosta yhtä loistavana kuin hänkin, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan; ja kun professori tuli sisälle lausuen tuon tavallisen: "hiljaa, lapset!" nauroi Venni vaan, tarttui poikansa käsivarteen ja meni ruokapöytään.
Professori tahtoi viiniä, ja pieni perhejuhla syntyi. Abraham tunsi itsensä keveäksi kuin lintu; ja kun professori kilisti lasia hänen kanssaan, oli isä hänen mielestään sentään suurin ja herttaisin ihminen koko maailmassa.
Mutta tänäin tunsi hän myöskin sellaista mieltymystä äitiin, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut. Oikeastaan piti hän molemmista yhtä paljon, ja hän uhkui onnellisuudesta, sillä välin kun hänen kärsimyksensä jäi hämäräksi muistoksi, jonka tahtoi unohtaa ja mielestään karkoittaa.
"No, eikö asian laita ole, kuten olen sanonut", lausui professori, kun Venni kertoi, missä oli ollut, "tuo tehdas miellyttää sinua suuresti."
Venni vaan nauroi eikä väittänyt vastaan; tänäin oli hän niin merkillisen iloinen ja onnellinen.
IX.
Abrahamin kasteenliiton vahvistus oli alituisesti lykätty toistaiseksi tai oikeammin sanoen: siitä ei koskaan oltu puhuttu. Professori tiesi, näet, kyllä hyvin, että Venni kaikin mokomin vastustaisi sitä, ja aina siitä asti kuin poika vielä oli kapalossa, oli äiti sanonut: ripille häntä ei lasketa.