Piika katseli häntä: "Rouva on tuolla sisällä."
Se karsi hänen ruumistaan, kun piika mainitsi rouvaa.
Ovi Kristinan vanhaan huoneesen oli auki. Ei ollut valoa missään huoneessa, vaan kaasuvalo kadulta muodosti suuria keltaisia neliöitä lattialle, jotta tohtori erotti jonkin makaavan sängyssä.
Hän lähestyi sanoen: "Hyvää iltaa, Kristina!"
Sairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen. Oliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti käsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi vihaisesti: "Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!" "Mikä häntä vaivaa?" "En tiedä", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.
Tohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt Kristinan — hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän ei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi hänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen tohtori Rohdea.
Hän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa sanomalehtiä.
"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka voit?" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli nähnyt pienuudesta pitäen.
Juhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti ja kuivasti: "Mikä Kristinaa vaivaa?"
"Hä, Kristinaa?" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. "Vai niin, sinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?"