Njaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa ilonsa.
"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?"
"En, kiitoksia" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin kahviin.
Hän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja tökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin Kristinan kyyneleet olivat pudonneet.
Luotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas — lyhyen kirjeen, joka sisälsi niin paljon.
Njaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun luotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli siihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.
Vaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan yht'äkkiä ja huudahti: "Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta kun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja toinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi puhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen vaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän sai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja sitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan olen huomannut Kristinasta, että —" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä hän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken keittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.
"Ei ei", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. "Sinä et saa puhua pahaa
Antista; jospa tuntisit hänet."
Veräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.
"Mitä tahdot?" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.