Valtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän kuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle häntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.
"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista ja vaarallista siellä rannikolla?"
"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle pahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa."
"Niin, niin", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, "minä ajattelen usein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita on vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla tuttavaksi muutaman kanssa —"
"Hä?" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. "En minä ole luotsi, eikä
Njaedelkaan."
"Hm", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, "se oli kai suuri ja tärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?"
"No niin, niille jotka saivat jotain", vastasi luotsivanhin, joka arveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.
"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa", jatkoi valtioneuvos. "Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista vaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön."
"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne", sanoi luotsivanhin.
"Hm — tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa", valtioneuvos muutti ainetta taaskin, "kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he asuntoja — yömajoja?"