Lauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon tullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä, vaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon, josta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin luotsivanhimmaksi.
Seehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli poikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät suosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä vaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan hiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä peritty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.
Seehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista kunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan pääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain kysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut mereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella ja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että amtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.
Luotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli oikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta kaukana sydänmaassa.
Vaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut kallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki työnsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren huipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista löydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär oli hengissä.
Silloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi minkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.
Njaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän oli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa; Krydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin piispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen, senpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin kuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.
Njaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä kanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa, jonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon hyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä pariin.
Kansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä paitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä jotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen märkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä. Hänen pörrötukkainen päänsä — hän oli aina avopäin, paitse kun hänen piti olla oikein pyhävaatteissa — piirsi pilviä, kun ajettiin maantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja kysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.
Vaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen, joka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat käppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja raasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi jonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen kimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.