Njaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki pitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa — kaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea tätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä, koleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja virtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso, rähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut, eikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois ja sanoi: "Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!"
Porttikäytävässä sanoi luotsivanhin: "Sepä oli oivasti, ettet satuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan." Vaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki kovasti.
Luotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan välttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan — Njaedel oli kuin lapsi myöntyväinen — löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.
Luotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa, tilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan kun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.
"Kuningas tulee", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun hänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen siaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.
XXII.
Oli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti iltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta linna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä tervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä kiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset paikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.
Akkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi heidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti poliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli pysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja juhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.
Kuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset vastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja kaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia ja työväkeä — tavallinen joukko alun paneiksi.
Kun siis muuan ääni ponnistellen huusi: "Eläköön kuningas — hurraa!" vastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota vastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat vaunuihin.