Vaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin oli vastapuolue kiihkeä.
Ensinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin valtioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut. Sitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan valtioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut, salaisia paikkoja löytynyt — koko sarja arveluttavan laatuisia paljastamisia.
Suulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan huutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli läheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.
Sitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli mennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.
Vaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta vahtimestarista, joka oli kadonnut.
Valtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin tavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan, kun tervehti häntä kadulla.
Levottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin "Kansan todellista ystävää", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta, joka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.
"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!" huusi notario Örseth muutamana aamuna ja löi pöytään.
"Niin, hänen pitää todellakin!" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt kellui päällimäisenä.
Ja koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa! Mieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun toimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.