"Pahat, valoa pelkääväiset vallat ovat väiyksissä yhteiskunnassamme, antaa päivän luoda valoaan niihin ja ne lentävät kuin pahat henget, takaisin siihen pimeyteen, jossa ovat syntyneet."
Yleinen riemu syntyi kokoontuneitten kansliaherrojen kesken.
Örseth hieroskeli käsiään. "Kas, sepä oli oikein! Sepä oli parahiksi heille! Kuulitteko, Hansen! Se oli jotain teille."
Hansen äijä nyökkäsi paperikasansa yli. Vaan kaikki muut tunsivat päässeensä suuresta kuormasta. Häväistyshän oli kutistunut vähäpätöiseen asiaan, ja roistoväki oli saanut aika löylytyksen.
Vaan Mortensen katseli ympärillensä ja sanoi: "Niin, näettekö nyt, pienet pojat, mitä olisitte ilman minua? Onko suurempaa siunausta maalle kuin valistunut, totuutta rakastava ja oikein ajatteleva sanomalehti?"
Mortensen oli puhunut tavallinen kaksimielinen hymy kasvoillaan; ei koskaan voinut olla oikein varma siitä, oliko hän totinen vai ivallinen.
Vaan tällä kertaa ei kukaan nauranut. Sillä kaikki tunsivat todellakin tällä hetkellä, että Mortensen oli oikeassa.