"Oletko houkka?" kysäsi rouva.
"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se niin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa." —
"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?"
"En", vastasi tukkukauppias epävarmasti.
"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi."
"Hä?" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli oikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.
Samassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.
Tukkukauppias noitui ja rouva huudahti: "Ei, vaan minkä näköinen sinä, rakas Lovisa, oletkaan?" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.
Neiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä, katalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi vaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut olivat puvun lisänä.
Hän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän purskahti itkuun ja nyyhki: "Hannu se — Hannu se sanoi, sanoi — Hannu se sanoi, että minä en — sanoi että minä en saa olla muulla tavoin puettuna —"