Luotsivanhin pysähtyi vähäsen.
"Luepa toinen kerta", sanoi Njaedel.
Luotsivanhin luki.
Njaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään pöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle ilmaan.
"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos seisoo."
"Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa, voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille."
"Ymmärrätkö sitä, Seehus?"
"En", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:
"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella."
"Mitä?"
"Niin, näet sen, tämän minä käsitän", sanoi luotsivanhin tyynesti, "ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin Sandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla keväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin saat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan taitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä', sanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen taidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi."