"Suurella kunnioituksella
Anders Mo."
"Niin. se Antti, se Antti!" sanoi Njaedel ihmetellen, "sitähän se äiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi, vaan —'"
"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?" mutisi luotsivanhin ajattelevana, "näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa Kristinaa."
"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?"
"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä auki —"
"Ja puhua Antin kanssa — kirjoita silleen, luotsivanhin! — että hänen pitää totella Anttia kaikessa."
Luotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli hankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti "Rakas Kristina!" Sitten ajatteli hän kauan.
"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?"
"Ei ole koskaan kysymystä siitä!" vastasi luotsivanhin mahtavana ja kirjoitti:
"Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni — niin, nyt siitä on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun 1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä; vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat häneen.