Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.
"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät vallitusten aukkojen välistä.
Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.
Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän uhkauksiaan toteltiin.
Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja sveitsiläiset astelivat vuorottain.
Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:
"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas saksalaiset!"
Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.
Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä, kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden ja laukaisi.
Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes kääntänyt päätänsä.