Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.
Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan kaikki hänen henkiset voimansa.
"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille, ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden puolesta!"
Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.
Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun ja vapauttajiensa seuratessa.
Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.
Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.
"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"
Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.
Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.