"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni, työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."
"Tuo on puheenkäänne, — teillä oli joku toinen syy."
Gilbert ei vastannut.
"Puhukaa, minä haluan sitä."
"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."
"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta vakavana ja säästitte, itseänne."
"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on arvannut oikein."
"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte joutuvanne liian keskelle raunioita."
"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn vaaraa."
"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin. Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja missä Necker on?"