Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi muutenkin.
Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:
"Ette te lähde."
"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.
"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."
"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."
Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.
"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa.
Te ette saa suuttua siitä."
"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa, jos mielellänne jäätte minun seuraani."
He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!