"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"
Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut: sen pahempi!
Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:
"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan… Mutta ei! Nytpä Monsieur löysi toisen verukkeen; nytpä…"
"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on luonnollista: te olette kaunis, madame, — herätätte aina rakkautta."
"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua nähtävästi valmistellaan, — mutta ei, minä pidän parempana palata Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle! Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt hänet oikeassa valossa, — sitten kun hän on minulle paljastunut naisen sortajaksi!"
"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."
"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire…" Ja hän purskahti pilkalliseen nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista", väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön mustasukkainen."
"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa teitä."
"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."