"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette voinut hyväksyä minua kälyksennekään."
"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"
"No, älkää sitä kieltäkö."
"Sallikaa toki…"
"Ei, ei, muistan aivan hyvin."
"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni — ja teilläkin: katsokaa!"
Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.
"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."
"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.
"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin vakuutta."