Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen viiksiänsä pureskellen:
"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä vetoa, että hän ei saa sanoiksi."
Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen luutnanttiin.
"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"
Ludvig seisahtui.
"Luutnantti?" hän virkkoi.
"Tässä olen, sire."
"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"
"Kun te käskitte, sire."
"Minä?"