"Voi, sire… sitähän en sano… minun ystävyyteni…"
"Henriette… riittää… pyydän vieläkin… Jos luulette minun olevan marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän kohtauksemme… kädenpuristuksemme… vaihtamamme silmäykset… Anteeksi, anteeksi… niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä aiotte sanoa."
Hän kätki päänsä käsiinsä.
"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan katselee teitä."
"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä… Luulee saaneensa ystävän, ja siinä onkin urkkija… ystävättären, ja puhutteleekin vain… sisarta!"
Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!" jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.
"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."
"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei myrkytetä kaikkea koti-iloanne."