"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"
"Aure!"
"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi; miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin. Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni. Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään ovat ottaneet vastaan."
"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan äänensävyyn.
"Inhoittavaa!" jupisi Louise.
"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua", pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy; hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme. Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."
"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä käsität naisten velvollisuuden!"
"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti; "minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin sorrolta."
"La Vallière vain ei hiisku mitään."
"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"