"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra… kuka se nyt olisikaan? — vaikka kuningaskin oli siellä."
Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.
"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin suusta.
La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.
"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"
"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"
"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."
Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.
Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.
"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"