"Niissä on kai kardinaalin vaakuna."
"Hyvä on, sire", vastasi upseeri kokonaan kiintyneenä vaunujen tuntemiseen.
Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.
Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.
Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja vaatetarpelta."
"Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa esittää heille tervehdyksensä yksinään."
Upseeri lähti täyttä laukkaa.
"Mordioux", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään revetä!"
Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan sanansaattajan tavoin.
Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar, vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut ilmaisivat tahdonvoimaa.