"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.
"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.
"Rientäkäämme!"
Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli. Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.
Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.
"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.
"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.
"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen avuttomaksi. Kuka hän on?"
"Neiti de la Vallière, sire."
"Neiti de la Vallière!"