"Huomaattehan jo, että kuulee", sanoi Athénais.
"Miten niin?"
"Kuunnelkaahan."
Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:
"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan häntä rajattomasti, — rakastan kuollakseni!"
Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan. Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei enää kuulunut.
"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."
"Minustako, Madame?"
"Teistä, niin… tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa." Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.
Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli: