Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.
"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen
Fouquetille kirjeen.
"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa, pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.
Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.
Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja, käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:
'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'
Siinä kaikki.
Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.
Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.
Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella — mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin — seuraavan tiedonannon: