"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."
"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."
Montalais kohautti olkapäitänsä.
"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."
"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"
"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."
"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."
"Oo!"
"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."
"Kuningas, joka hänet karkoitti!"