"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.
"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.
"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.
Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.
"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."
Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.
Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.
Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin — voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.
125.
Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.