"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin sinusta seuraajani… Noin!"
Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."
Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa polvilleen.
Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti hänen sydämensä.
"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."
"Minä otan ne toteuttaakseni", lupautui Aramis.
"Hyvä on!" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:
"Jättäkää meidät yksin."
Molemmat tottelivat käskyä.
"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: In hoc signo vinces![63] — Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.