"Toista kuukautta, Madame."
"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.
"Niille vaihein."
"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä teidän paluutanne."
Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen. Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle ja läksi.
"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"
Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli kutsuttava Bragelonne kotiin.
Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei polttaisi hänen ihoaan.
Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua. Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja ruumistaan onnellisessa tasapainossa.
Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta huudahdusta.