— Tosiaankin, — tuumi Manicamp itsekseen, — siinäpä aviomies, jolle hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas Kandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.
"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen. Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."
"Monseigneur…"
"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti prinssi.
— Kun hän kerran tahtoo, — kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, — niin taivu nyt ajoissa.
"Minä alistun, monseigneur", lupasi kreivi.
"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien sinut hänen luokseen."
"Oh", vastusteli de Guiche, "siitä toki sallinette minun kieltäytyä."
"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!"
"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden."