"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten kykene oivaltamaan asemaani?"
"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."
"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja, missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne, kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"
"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista lepoa."
"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen, "oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"
"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."
"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin
Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."
"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä minulla on sanottavaa?"
Kaarle II tähysti Atosta tiukasti.
"Mielelläni, monsieur", hän vastasi.