"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."
"Parry on minulle kertonut siitä kauheudesta, monsieur."
Atos kumarsi ja pitkitti:
"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, — tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"
"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi, tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä kuninkaansa murhaajaksi?"
Atos kalpeni hiukan.
"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi ilmaista."
"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole kuullut mitään hänen kohtalostaan."
"Hän on kuollut."
"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"