Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen, mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa päätä levolle.
Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin, että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi, jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen, vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.
Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta paitasillaan ja juoksi ikkunaan.
"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan kuninkaalliselle henkilölle."
"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.
D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.
"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei, Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"
"Siinä kulki herra Fouquet", vastasi Bazin armollisesti.
"Ja tuo väen paljous?"
"Se oli herra Fouquetin hovi."