"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."
"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan, kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, — kuinka te puoli yötä purjehditte miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."
"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."
"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin kertovan."
"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."
"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen hänet vain nimeltä."
"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, — tätä vanhempaa poikaa, jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II, Englannin kuningas."
"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.
"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi, onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."
Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä, jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä oivalsi Planchetin kannan.