Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen vastikkeeksi.
Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai kasvojensa ilmettä.
"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva puukko."
"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen."
Ja hän lähestyi portaita.
"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen sitä."
Ase kalahti pitkin astuimia alas.
"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."
Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia, pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina tikahtamattomiksi.
"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät paikkansa."
"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että te olette tyytyväinen, vai mitä?"