"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut kokemaan sekasorron aikana, — toisin sanoen, tahdotteko auttaa Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas, kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu menestys, — jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se, mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, — sillä hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä Kaarle I uskoi hänen huostaansa, — ja pitäkää kulta, jota voitaisiin käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata, sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.
"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord, te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana, vahvistaakseen suunnattoman kaupan, — ottakaa se ja palvelkaa toista Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille, ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon: Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia. Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin, rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä aiheeksi!"
Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut, Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:
"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin, sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"
"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan. Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: Remember! — Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne juuressa, mylord."
"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin lähetetty."
Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.
"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan, joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä, tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle, joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei, monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen, jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon. Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän kysymyksen toistaiseksi, odotan."
Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun pitkittämiselle.
"Mylord", sanoi hän, "minun tulee siis vain kiittää teitä vielä."